You electrify my life

Onhan siitä nyt jo viikko, mutta vieläkin on tunteet pinnassa ja pakonomainen tarve kertoa kaikille keikasta ja sen eeppisyydestä, puhumattakaan ihanasta uudesta perheestäni. Illat vietän kuunnellen albumien biisejä pienehkön musennuksen vallassa, joka muutama päivä sitten oli lähes ylitsevuotava. Ikävä on suunnaton ja kuvien katselu sattuu sydämeen. Ihan kuin olisi menettänyt rakkaan ystävän, jonka oli juuri saanut takaisin. Tai menettänyt läheisen, josta oli juuri tullut itselle tärkeintä tässä maailmassa. Minulla on suunnaton ikävä yli yön jatkuneessa jonotuksessa tapaamiania ihania ihmisiä, joiden kanssa tosin juttelen päivittäin ja joita pääsen tämän kuun lopussa tapaamaan. Yhteinen ongelma meillä kaikilla kuitenkin tuntuu olevan; jokainen ikävöi MUSEa koko sydämestään. En olisi päässyt pinnalle musennuksen syövereistä ilman näitä ihania ystäviäni, kiitos teille jos joku tätä postausta lukee!

Minun ja serkkuni pieni 'leiri'!

Oman serkun ideasta lähti, mutta loppujen lopuksi piirsimme kaikki
käsiimme mustalla tussilla suonet inspiraationamme Matt.

Olin jonottaja numero 52 !

Kallisarvoinen lippuni!

Perjantaina siis mentiin jonottelemaan Olympiastadionin taakse ja pystytettiin leiri muiden jonottajien viereen sittemmin "pyhänä koivuna" tunnetun puun juurelle. Saavuimme paikalle hieman yli viisi ja saimme jonotusnumerot 51 ja 52, joista jälkimmäinen oli minun. Harmittaa, etten ole vain vahvistanut sitä päivä päivältä aina sen kuluessa, mutta unohdin sen ja sunnuntai aamuna se oli jo kadonnut. Lakanoissani sen sijaan komeili mustalla viisikymmentäkaksi. Kuitenkin, ensimmäinen päivä sujui rattoisasti korttia pelaten ja musiikkia kuunnellen. Kävimme kyllä myös stadionin tornissa seuraamassa lavan rakennusta. Illalla kävimme serkkuni kanssa hakemassa ruokaa ja se veti puoleensa uusia tuttavuuksia, joilla olikin muitakin samoja mielenkiinnonkohteita kuin muse! Ilta sujui siis nauraessa ja tutustuessa, eikä nukahtaminen ole varmaan koskaan ollut niin hankalaa, kun olisi vain halunnut valvoa koko yön! Nukuin sitten loppujen lopuksi noin pari tuntia.

Aamulla heräiltiin koko leiri kuudelta aamulla ja heti ensimmäiset jonottajat pääsivät jakelemaan jonotusnumeroita, jotka siinä vaiheessa stopattiin sataan ja viiteenkymmeneen. Sittemmin heräilimme ja pakkailimme tavaroitamme, myöhemmin meno oli jo aika jännittynyt. Emme säästyneet muutamalta yhteislaululta ja saimme jopa kuunnella stadionilta kuuluvan soundcheckin! Piirtelimme suonia käsiimme ja vahvistelimme jonotusnumeroitamme pitkin päivää. Noin kolmen aikoihin myyntikojut avattiin ja ostin paidan sekä iPhone-kuoret! Isäni kävi hakemassa tavaramme, mutta unohdimme viltin ystäviemme alle ja se katosi keikan aikana. Neljän aikaan järjestyksen valvojat järjestivät ensimmäiset 150 jonottajaa numerojärjestykseen ensimmäisten porttien eteen. Harmikseni muutama idiootti etuili. Pääsimme kuitenkin serkkuni ja muiden ystäviemme kanssa toisille porteille ihan hyville paikoille, joiden jälkeen alkoi maraton. En ole koskaan juossut niin lujaa. Mutta se oli eturivipaikan arvoista! Kuunneltuamme kaksi lämppäriä, French Films ja Mew, saimme odottaa noin puoli tuntia illan pääesiintyjää, joka piti meitä jännityksessä vain ehkä puoli minuuttia.

M-M-M-MADNESS

Yleisön yllä leijui valtava hehkulamppu,
josta laskeutui akrobaatti.

Charles-robotti!

Muse aloitti uusimman levynsä ensimmäisellä kappaleella, Supremacyllä. Sen mahtipontinen rytmi veti heti mukaansa enkä voinut enää peittää hysteerisyyttäni. Illan aikana itkukohtauksen partaalle ajoivat kärkipäässä myös kappaleet Resistance, Follow me, Uprising ja Starlight sekä tietenkin Agitated ja Yes, Please, jotka kuultiin ensimmäistä kertaa livenä kolmeentoista vuoteen! Ainakin minun tietojeni mukaan siis. Samaisten tietojen mukaan nämä kappaleet olivat bändin omaa improvisointia, eli täysi yllätys kaikille. Undisclosed Desires kappaleen aikana Matthew käveli catwalkin viertä aivan meidän vierestämme, niin läheltä mutta silti niin kaukaa, eli en ylettänyt koskettamaan häneen! Hieman myöhemmin bändin kaksi muutakin jäsentä marssivat ohitsemme, ja Dom nappasi mukaansa ystäviemme Suomen lipun! Siinä sitten vaihdoimme ylävitosia ja tuuletimme, minä myös siksi, että aika varmasti koskin Dominic Howardin käteen. Illan aikana saimme ihastella hienoa pyro-showta, johon kuului myös jättiläisrobotti, ilma-akrobaatti, hullu, Musoja (=Muse rahaa, joita minulla on yksi kiitos ihana ystäväni) heittelevä pankkiiri sekä täysillä mukana oleva yleisö, jonka seassa itsekin hypin ja huusin koko esityksen.

Konsertin jälkeen oli haikea olo ja itkinkin ihan vain väsymyksestä ja siitä ikävästä, jonka tiesin tulevan myöhemmin. Lisäksi vilttini oli kadonnut, enkä tiennyt kuinka selittää se vanhemmilleni. Isäni kuitenkin tuli hakemaan minua ja serkkuani, joten vaihdettuamme hyvästit ystäviemme kanssa suuntasimme ruokapaikan kautta kotiin. Peseydyttyäni ja laitettuani tavarani paikoilleen nukahdin valot päälle ja puhelin naamalle. Tästä asennosta heräsin aamulla valmiina Linnanmäki-päivään. Koko päivän päässäni soi sekoitus Madnessista ja Resistancesta, mutta selvisin hyvin lähestyvän musennuksenkin kieltämisestä.

Ensimmäistä kertaa MUSEn konsertissa, ensimmäistä kertaa stadionkeikalla ja ensimmäistä kertaa eturivissä. En tule koskaan unohtamaan tuota eeppistä ja energistä kokemusta, enkä varmasti ole ainoa, joka muistelee tätä vielä monen vuodenkin päästä!